Viis. 8:2–8, 17–18, 21

Viisauteen minä rakastuin, sitä tavoittelin nuoruudestani asti, sen pyrin kihlaamaan morsiamekseni. Minä rakastuin sen kauneuteen. Viisaus on jaloa, ylivertaista syntyperää, sillä se elää Jumalan luona ja kaikkeuden valtias rakastaa sitä. Jumala on vihkinyt sen salaiseen tietoonsa, ja se ottaa osaa Jumalan suuriin tekoihin. Rikkautta arvostetaan ja tavoitellaan, ja mikä on suurempaa rikkautta kuin viisaus, joka saa kaiken aikaan? Jos jotain tehdään ymmärtäen ja taitavasti, mikä muu sen takana on kuin viisaus? Jos joku rakastaa oikeudenmukaisuutta, se vaatii vaivaa ja ponnistelua, hyveitä, joita juuri viisaus opettaa: kohtuutta ja ymmärrystä, oikeamielisyyttä ja rohkeutta – mitään niitä hyödyllisempää ei elämässä ole. Jos joku haluaa laajentaa tietämystään, niin viisaus tuntee menneet ja niistä päättelee, mitä tulevaisuus tuo. Se avaa mietelmien salaisuudet ja löytää arvoitusten ratkaisut. Ennalta se tietää merkit ja ihmeet, se tietää, mitä tuovat mukanaan hetket ja aikojen vaiheet.

Tuota kaikkea minä ajattelin ja tulin siihen tulokseen, että kuolemattomuus syntyy liitosta viisauden kanssa, puhdas ilo sen rakkaudesta, loputon rikkaus sen uutterasta työstä, ymmärrys yhteiselosta sen kanssa ja hyvä maine sen sanojen kuuntelemisesta. Niinpä lähdin matkaan, kiersin ja etsin saadakseni viisauden vierelleni. Tiesin kuitenkin, etten saisi viisautta ellei Jumala sitä minulle antaisi – ja ymmärrystä osoitti jo sekin, että tiesin, keneltä tämä lahja tulee.